Valkoisen kanin perässä: Palmusunnuntaita ja hiuksia

Viron varvon tuoreeks terveeks -päivä on ollut tänään.

Haikeaa, ettei pääse enään virpomaan.

Tai siis en minä nyt itse olisikaan menossa. Vaikkakin lämmöllä muistelen aikoja kun Marin kanssa viipotettiin Viitaniemen ja Mäki-Matin väliä. Muutaman oven takana tiedettiin asuvan vähän viinamäenmiehiä mutta piti käydä vaan pimpottamassa ovikelloa ja toivoa, ettei kukaan tule avaamaan. Ja kerran muistan kun saatiin ystävälliseltä mummolta banaanit ja niinpä mä sitten herttaisen toimituksen päätteeksi oven sulkeuduttua näytin käytävässä keskisormea. Miten kauhea lapsi olenkaan ollut? Se oli villiä 80-lukua se. Mutta tähän päivään. Niin, että oma lapsukaisenikin on jo niin vanha, että virpominen ei oikein tuntuisi kovin vilpittömälle. Musta olisi ollut vaan niin kiva tehdä vitsoja. Mutta kylläpä toi fiilistely aiheen ympärillä onnistuu vastaanottavanakin osapuolena. Tai siis oikeastaan hirveä paniikki siitä, että jos meille ei tulekaan kukaan!!?? Harkiten oli valittu palkat ja käytinkin puoli päivää kotona kytäten ikkunasta, ettei noitasaattueet vaan kulje meidän ohi. Kävihän meillä sitten onneksi pari noitaa, pupu ja siilimies. Ja poikasenikin kotiin tullessa huikkasi eteisessä vitsat nähdessään, että hyvä kun ovat käyneet- äitikin rauhoittuu. Olisi muuten mielenkiintoista tietää miten tasapainoisena lapsi äitiään pitää? Pitänee ehkä kysyä joku kerta?

Haastavaksi tämän jännittävän palmusunnuntain tekee tämä meidän eläintarha. Kaikki lapsethan eivät välttämättä tykkää koirista; isoista, karvaisista ja haukkuvista... Muutaman louskauksen Nooa kyllä päästää kun meille joku sisälle pyrkii. Mutta nämä virpojat olikin osittain tuttuja naamoja. Ja Nooa kävi vain tunkemassa pään palkkakoriin. Hillaa nyt ei kauheasti kiinnostanut. Sillä alkaa juoksut ja näinä aikoina nartun elämässä on paljon muutakin mietittävää kuin ovikelloa soittavat pikkulapset.

Eläinporukoissa kevään ripottelu kotiin ei välttämättä tuo aina toivottua lopputulosta. Tulppaanit käy reijittämässä kissat pimeän turvin ellei niitä piilottele korkeuksiin siksi aikaa kun et ole väijyssä. Ja lauantai-iltana viljelin ohraa ja unohdin tietenkin yöksi multapurkin tiskipöydälle... pikkaisen yön aikana oli sitten joku hommia jatkanut ja mullat olivat muualla kuin purkissa. Siivotaan siivotaan. Mutta jahka viheriäiset nostavat päätään niin sitten niitä ei kyllä mennä enään käpälöimään.

Mutta onpas niin mukavaa kun kevään etappeja tulee vastaan. Viikolla oli pari tosi lämmintä päivää, yksi jopa ilmahanskojapyörällä -päivä. Mutta perjantaina sitten taas iski pohjoistuuli hurjalla voimalla keväthaaveet - haaveeksi. Kuten vaihteleva sääkin niin uudistaminenkin on keväisin suorastaan sääntö. Se, että kotona tekee mieli vaihtaa vahakangasta, sohvatyynyjä tai vähintäänkin keittiöpyyhettä niin kyllä omallekin olemukselle jotain tarttis tehdä. Hiuspaniikki on totta joka kevät. Otsis? Väri? Vai pitäiskö vetää taas polkaks? Mutta hei nythän voisinkin testata, että onko joku jaksanut lukea tänne saakka ja suorittaa samalla gallupin; pitkä vai polkka? Kommentoi blogin loppuun niin olisin oikein iloinen. Pääsen kahden viikon päästä kampaajalle ja sitten on totuuden hetki. Taidan kaivaa jonkun vanhan polkkakuvan malliksi. Nips naps.

Tähän hätään ei löytynyt kuin
tällainen kiva kalsarikuva...

... vai pitkä reuhake?

On muuten ihastuttavaa, että mun miehet suhtautuu tähän mun blogailuun asiaan kuuluvalla vakavuudella. Tukkaselfiekuvaa räpsiessä taustalla oli kaveri joka tekee kainalopierutanssia ja toinen on valmis näyttämään takapuoltaan... Että, tää on oikeastaan aika kivaa perheen yhteistä tekemistä ;D