Valkoisen kanin perässä

Blogin kirjoittaminen on musta kivaa. Yllatyyys. Kirjoittaisinko muusta syystä? En. On kiva, että jopa joku tätä lueskelee. Tai siis enemmän kuin kiva. Ennemminkin hästäksyrän. Tiedän ainakin, että mun isä lukee tätä, anoppi lukee ja muutamat kaverit. Mut oon mä saanut kivaa palautettakin ja se jos mikä kannustaa jatkamaan tätä hommelia. Olisihan se kiva jos lukijoita olisi aivan älyttömästi. Niin, että eläisin tällä. Aamuisin heräisin rauhassa, söisin aamiaista, kuljeskelisin yökkärissä ja sitten jossain vaiheessa kissa sylissä kirjoittelisin. Ehkä ottaisin vähän päikkäreitä, kävisin urheilemassa ja jossain vaiheessa kirjottelisin taas lisää... wakey wakey rise and shine. Back 2 reality! Tekstit ovat kun tilkkutäkki, vähän kaikenlaista... vähän eläimistä, vähän liikkumisesta, vähän elämästä yleensä, vähän sisustamisesta, reissuista. Ja valkoisen kanin perässä - mitäs hiivattia se sitten tarkoittaa? No se tulee Liisa Ihmemaasta katsos. Mun elämä on vähän kun olisin seurannut kania sen pesäkoloon, pudonnut ja vähän ehkä kolauttanut päänikin. Ehkä meidän kaikkien elämästä löytyy Irvikissa, Tyylistyllerö, Hatuntekijä ja Hertta Kuningatar. Lukekaa satu.

Viikonloppuna olin mökillä. Maistui jo kesälle. Vaikka Ristinselältä puhalteli aika napakka pohjoistuuli. Kasasin kesän ensimmäisen kukkakimpun. Hitsi miten terapeuttista puuhaa. Järveen uskalsi meidän pesueesta 1/3. Ja se en ollut minä. Juhannuksena sitten.

Lauantai-iltana päätettiin lähteä vähän ihmisten ilmoille ja päädyttiin retkelle Muuramen keskustaan uuteen Halpa-Halliin. Myymälässä ei lauantaina pikkaista vailla kahdeksaa ollut oikeastaan ketään muita kuin me. Ja hitsiläinen siellähän on vaikka mitä valikoimissa. Suklaapatukan ja urheilusukkien lisäksi löysin meille olkkariin pöydän. Joo-o. Sellaisen pikkupöydän.

Melkein kaikki eläimet halusi käydä posettaan uuden kapistuksen kanssa. Mutta eikö ookin hieno! Niin ovat sulassa sovussa Porvoosta hankittu hienosteleva nahkainen lepakkotuoli ja Halpahallin skandinaavisen muotoilun linjoja jäljittelevä lehtikori vai olisko ollut jopa pyykkikori. Mutta ei kerrota kellekään.

Sunnuntaina mulla pikkaisen jäi päälle toi mööpeleiden asettelu. Mun vakaasti piti lähteä pikku hölkälle mutta sitten hikipäässä duunasinkin aivan muuta. Työhuoneen rautasohva oli saatava ulos. Pihaan. Pikkaisen hommaa hankalotti se, että sohva ei mahdu ovesta ja mun inspiraation vimmassa ei vaan pysty alkaan purkamaankaan sitä osiin. Mutta onneksi tavaroita voi siirrellä ikkunastakin. Ajoitus oli tärkeä. Eli kun S ajoi nurmikkoa niin se ei kuullut mun järjettömiä valmisteluja ja viaton, syytön mun suunnitelmiin oleva lapsukaiseni ei arvannut mitä tuleman pitää kun huutelin, et tuutko nostaan mun avuks yhden jutun... yhden sohvan yhdestä ikkunasta. Hää kyllä teki työtä käskettyä mutta totesi kyllä, että iskä ei varmaan tiedä tästä...

Lopputulos oli ihan okei. Ei ehkä niin hyvä kun kuvitelmissani ajattelin. Mutta takaisinkaan soffaa ei kyllä kukaan olisi roudannut. Täytyy ostaa siihen patja vielä ja jotain kivoja tyynyjä. Nyt löytyi vaan autotallista jotain vanhoja hyljättyjä. Ulkona on vaan niin hiivatisti siitepölyä, että mitenhän toi homma toimii käytännössä... yöksi aina tyynyt sisälle - ei jaksais.

Kyllähän siinä pötköttelee. Varsinkin viikon päästä kun alkaa kesälomalomalomalomaloma (:

Epämukavuusalueella

Olin viikonloppuna elämäni ensimmäisissä (ja viimeisissä) crossfit kisoissa - tiimikisoissa. Kyllä kuulkaas olin paniikissa. En muista ihan hetkeen jännittäneeni mitään niin paljoa. Mähän en todellakaan ole mitään cf-kisailijamateriaalia jo ihan numeroidenkaan valossa (ikä,paino,maksiminostot,nopeus, mitänäitänyton) mutta ajattelin, että kun kerta jotain järjestetään porukalla, leikkimielistä (n o t) kisailua niin onhan se kohteliasta osallistua.

Ehkä siinä vaiheessa kun alkoi tulla ohjeistusta siitä, että muistakaa syödä kunnolla, juoda vettä ja nukkua riittävästi alkoi pikkaisen tuntumaan, että nyt saattaa olla tosi kyseessä.

Kyllä mä siinä vaiheessa kun painolevy kainalossa lähdettiin kipittämään pitkin Ailakinkatua mietin, että eihän tästä hengissä selviä. Kovaa settiä oli mutta homma saatiin pakettiin. Ja näin jälkikäteen olenkin erittäin tyytyväinen, että uskalsin kuitenkin osallistua. Kultaa ja kunniaa ei siis tullut mutta henkinen voitto todellakin. Ja siinä mielessä itsestäni tosi ylpeä, että uskalsin astua omalta mukavuusalueelta pois.

Ja se, että kokemus oli kuitenkin niinkin positiivinen - niin kiitoksen ansaitsee crossfit40100 -sali, kisailijat ja kannustajat.

Jos jotain kiinnostaa, että mitä kisassa puuhattiin

niin tässäpä lajit

On tässä lähiaikoina muutkin meillä asuvat joutuneet hieman epämukavuusalueelle. Meidän Nooasta tehtiin kesäpossu. Turkki sai lähteä ja tilalle saatiin jotain puudelin, leijonan ja porsaan välimaastosta. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Nooa on kuin nuoret pennut konsanaan. Ei paljon läähätellä ja tassu nousee lenkillä aivan toiseen malliin. Ja uusiutuva luonnonvarahan turkkikin on - viimeistään talvella nallukka on takaisin.

...ja näin kirmaa possu ja possu kirmaa näin.

Hillakin erittäin vahvasti epämukavuusalueella

- tuoksuu aivan epämukaville

grilliherkuille :P

Mun piti viikonloppuna käydä ostamassa orvokkeja mutta pe olin niin jäässä tulevien kilibailujen vuoksi ja lauantai menikin kuten edellä kerroin ja sunnuntaina oli pakko sitten ottaa vähän lepiä. Tai kävin mä vähän zumbailemassa, että sai vähän jumeja auki. Aika hyvin on nimittäin selkä ja takareidet juntturassa. Mutta siis siinä päiväunien välissä ihan vain kokeilin autolla liikkeellä olevalle Santerille ehdottaa, että et sitten millään viittis käydä mulle Viherlandiassa... Ja voi juma - hää vallan suostui. Jonkun mummelin kanssa olivat sitten orvokkihy llyillä tehneet valintaa. Ei saanut olla nuupahtaneita, niitä pieniä, ei liikaa sinisiä mutta kuitenkin kaikkia eri värejä... Ja ihan varmasti ei oltu mukavuusalueella. Mutta niin vaan kukkaispoika tul kotiin oikeat horsmat peräluukussa.

Tämän tarinan opetus lienee se, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Tai sitten se, että kannattaa joskus vain poistua sieltä omalta mukavuusalueelta... Tässä ääneen manasin, että ei ollut mitään hauskaa kirjoitettavaa niin perheeni kehotti lisäämään tähän nauhoituksen pätkän mun laulua. On kuulemma hyvinkin huvittavaa johonkin pisteeseen saakka... nyt vaan jonkin verran häiritsee lätkän mm-finaalin katsomista mun keittiössä lauleskeltu Päivät seutuvilla Päijänteen.... Hyvä Suomi! Suomi voittoon! Voihan Känädä.

Puolan terveiset

Where the story begins... aika moni meistä tietää sen lomatunnelmoinnin lentokentällä, poissaolovastaus työmeilissä, ylihintainen piccolopullo kaadettuna lasiin, punaista uutta huulipunnaa ja korotettu luottoraja - täältä tullaan maailma! Sellaistahan se hyvin pitkälle on. Ainakin tyttölöiden reissut - josta näkövinkkelistä tämäkin kirjoitus.

Tosin mun lähtöjä hieman koettaa vesittää lentopelko. Kuinka pahana - riippuu seurasta, nautitun kuohuviinin määrästä ja edellisistä kokemuksista. Toisinaan olen aika paniikissa, roikkunut viikkokausia ennen reissua Euroopan lentosää ja tuhoisammat lento onnettomuudet nettisivuilla. Mutta toisinaan ihan reippaana tyttönä painellut koneeseen. Toki varmistanut, että lentokoru on mukana. Pikkaisen kurkistanut kapteenin suuntaan, että näyttää kokeneelta mutta ei liian vanhalta, ei väsyneeltä ja että, ääni on varma ja hereillä... ei mikään pelikaanilensiturbiiniin -hahmo. Nyt ei ollut kuitenkaan tarkoitus tarinoida lentopelosta vaan pikkaisen raottaa Puolan antia... Ja hyvin meni lento pikkaisella vanhan kaluston potkurikoneella...

Kohteena Gdansk, satamakaupunki Itämeren rannalla, Puolan toiseksi suurin kaupunki. Itselle täysi mysteeri - kuten koko Puola. Tiesin ennestään, että toinen maailmansota on alkanut Puolasta, Nalle Luppakorva on puolalainen ja, että veljeni on seurustellut joskus puolalaisen tytön kanssa. 

Mutta nyt mä tiedän nää;

Gdanskin vanhakaupunki on todella kaunis. Koristeelliset kapeat talot ovat kuin karkkeja.

Kaunista, vähän rähjäistä, upeasti entisöityä, sympaattista, vanhaa, pikkaisen boheemia. Monenlaisia kahviloita, baareja. Hyviä makuja. Pikkaisen auringonpaistetta. Aikaa - ihmisiä voisi vain katsella loputtomiin.

Kaiken ihastelun keskellä ajattelemisen aihetta antoi Euroopan Solidaarisuus museo. Keskus vei meidät toisesta maailmasodasta tähän päivään. Kertoi Lech Walesan, telakkatyöläisestä presidentiksi, merkityksestä Puolan historiassa. Euroopan maiden suhteista vuosikymmenien saatossa. Sodasta. Rakkaudesta. Ihmisoikeuksista. Sorrosta. Epäoikeudenmukaisuudesta. Rauhasta. Solidaarisuudesta.

Kannattaa käydä.

Sopotissa noin vartin junamatkan päässä Gdanskista päästiin tuoksuttelemaan merta. Lyhyen tuttavuuden perusteella oikeinkin mukava kylpyläkaupunki. Vähän ehkä Pärnun henkinen. Voisin kuvitella, että kesäisin aika kansoitettu. Nyt aurinko näyttäytyi hetkittäin mutta pilven taakse piilouduttua täytyi turvautua villapaitaan. Kotiin jääneet bikinit ei kaivellut yhtään. Mutta, että kesällä varmaan meno on kuin Rivieralla konsanaan. Sopotissa rannalta löytyy Euroopan pisin puulaituri. Että sen lankkuja pääsi astelemaan niin täytyi jokunen zloty pulittaa... mutta elämä on.

Paska reissu mutta tulipahan tehtyä. No ei ollut. Pisteet Puolalle. Lyhyen lentomatkan päässä paljon kiinnostavaa - mun mielestä kannattaa mennä. Paikan päällä oli helppo kulkea. Niin näppärästi sujautettiin Gdankista Sopottiin junalla vaikkei konsonanttiyhdistelmistä ota Erkkikään selvää.

Eriasia onkin sitten löytää kotomaassa lentokenttäbussilla autoparkkiin. Pikkasen reissussa rähjääntyneenä tunnelmaa nostaa kummasti kun ajelee bussilla muutaman kerran eri parkkipaikkojen ja kentän väliä. Ja tomtom lentää ikkunasta ulos siinä vaiheessa kun liittymä Lahden moottoritielle on aivan väärässä paikassa kun tullessa. Aivanaivanaivan. Kiitos matkaseurasta <3 olihan se!

Äiti

Äiti. On kestänyt vuosia, että olen pystynyt sanomaan sanan ääneen. Tai olen kyllä käyttänyt sanaa äiti, onhan se yksi kauniimmista sanoista. Mutta sanoa äiti niin, että kuulen itseni sanovan sanan. Kutsuen, odottaen saavani vastausta. Mutta vastausta ei tule. Ei enään koskaan.

Äidin kuolemasta on yksitoista vuotta. En sure joka päivä, pystyn puhumaan asiasta itkemättä. Mutta varjo sydämmestä ei katoa koskaan. Aika auttaa, tottahan sekin. Paljon on muistoja jotka kantavat. Oikeasti olen kuitenkin tosi katkera, surullinen ja vihainen siitä, että juuri minulta otettiin äiti pois. Liian varhain. Äitiä kaipaa veljeni. Isäni puolisoaan. Lapseni mummoaan. Katkera olen varmasti lopun ikäni. Se onkin oikeastaan ainoa asia josta olen toisille aidosti kateellinen. Ei muiden onni ole minulta pois mutta ystävien puuhat äitiensä kanssa, lapsenlapsien mummot - herkkä paikka.

Toki olen ikionnellinen rakkaista ihmisistä keitä minulla on. Te tiedätte keitä te olette. Ja kuinka paljon välitän.

Olkaa kiitollisia äideistä elämässänne. Tiedän, että äitisuhteet ovat erilaisia; monimutkaisia, hyviä ja vähän kehnompia. Äitejä, lapsia on niin montaa erilaista kuin on meitä ihmisiäkin. Äiti on kuitenkin aina äiti.


Hyvää syntymäpäivää sinulle äiti.

Hyvää äitienpäivää.

Kirjoittelin näitä ajatuksiani täällä mökillä.

Mökillä äiti on läsnä enemmän kuin missään.

Väkevässä maassa, puiden oksilla, tuulen mukana.

Ja tämä kauhtunut kylpytakki. Äidin vanha.

Oli kovassa käytössä kun minua koitettiin pitää tyytyväisenä

40 vuotta sitten (:

Vappu. Valborg. 1st of may.

Det var glada vappen men också klara vappen - för mig. Räpsin taas niin tuhottoman monta kuvaa vappuskan aikana, että taidan postata osan tähän ja jättää nää mun höpinät vähemmälle. Tai edes vähän vähemmälle.

Päätettiin ekaa kertaa elämässämme tehdä munkkeja aivan omin pikkukätösin. Kerran simakin onnistui niin ei kai munkitkaan mitään ydinfysiikkaa ole. Niin ei luulis. Mä olin vapusta niin kovin innoissani, että aattoaamuna heräsin kuudelta. Ja ei sitten väsyttänyt tippakaan. Pyöräytin sitten munkkitaikinan - mikä ekana tuli netissä vastaan. Ja pahaa aavistamatta lähdin treeneihin. Meinasin muuten pyörähtää salin ovelta ympäri kun näin taululla - 800m juoksu. *pikainenvälihuomautus; meni muuten juoksemisesta korvat lukkoon (?), ei sillä, että vauhti oli niin kova mutta meinas ottaa vähän purjeisiin*. Mutta siis meanwhile in Manhattan. Tai tässä tapauksessa Lohikoskella. Rypsiöljy kiehui kuin hornankattila ja liuotti mennessään kauhan ja puhumattakaan munkeista.

Kävin treeneistä suoraan Minimanissa ja sain sinne sellaisen nesaatananmunkitpalaa -puhelun. No onneks olin salilla puhunut nohevan treenikaverin kanssa juuri aiheesta ja osasin pätevänä kertoa, että kannattaa käyttää paistomittaria, että löytää rasvalle sopivan paistolämpötilan. Yli 200 astetta on hivenen liikaa...

Tää puhalteli vielä autossa kun munkit

kypsyi toisaalla...

Kotona odotti lutunen munkkipäällikkö rypsiöljyn käryssä, palohälytin irrotettuna katosta... Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Lopuista munkeista tuli oikeesti tosi hyviä ja kauniita ulkomuodoltaankin. Ja ilolla saatiin kattaa perhepiirin vierahille vappukattaus munkkeineen.

Siinähän se vappu sitten koko lailla menikin kun värkkäilin lasikuistia kevätasuun. Raahasin kalusteita sisältä ja ulkoa. En oo kyllä ihan varma pääsinkö vieläkään mieluiseen ratkaisuun - tuli ehkä vähän liian kesäinen räsymattoineen? Vai mitä ootte mieltä? Jos joku kommentoi niin iloinen olen.

Talven terassilla oli harmaat penkki ja pöytä. Tavallaan ihan kivat mutta vähän turhan rohjakkeet pieneen tilaan ja niille on kesällä tarkoitettu toinen paikka. Niin mä olemassa olevista kaluista koetin jotain saada aikaiseksi. Olisihan puodit väärällään ihania kamppeita mutta kaikki on köyhälle kallista.

Ihailen kyllä uusia kauniita vaaleita koteja jossa vain muutamia esineitä ja tekstiilejä tuomassa ilmettä ja väriä. Siistejä pintoja ja vähäistä tavaran määrää. Upeita design huonekaluja ja uututta välkehtiviä keittiöitä ja spa-osastoja. Mutta sitä on vaan ammennettava sillä kauhalla mitä on annettu. Oma koti on rakenneltu vuosikymmenien saatossa mukana kulkeutuneilla kalusteilla. Mutta henkilökohtaisesti tykkäänkin, että kalusteilla ja tavaroilla on joku tarina tai muisto. Mä tykkään niin monista eri tyyleistä ja väreistä - less is more ei oikein sovi meille. Mutta hei olisko supertylsää jo me kaikki asuttais samanlaisissa kodeissa. Ei huvittais talvisinkaan hämärässä kurkkia ihmisten ikkunoista sisään jos tietäis, että siellä aivan samalaista kuin meillä.

Kumpi vai kampi?

Ei juma, tää juttu nyt vaan venyy kun purkka... Mä taidan lopetella näihin vappuisiin kuviin ja tunnelmiin. Morjentes.

Turretkin pääs Harjulle.

Poseeraamaan ei joutanut.

Näiden Jonnejen kanssa vappua aamusta iltaan (: