Kasvunpaikkoja

Yllättäen. Kesken huolellisen matkaeväiden asettelun astiaan. Suolaiset kyyneleet. Kastui banaani, kastui korvapuustit ja kurkkuleipä. Mun pieni lapsi lähtee yksin junalla kaverin luokse Helsinkiin. Ei kenenkään meidän perhetutun tai ystävän luo. Hänen, lapseni oman kaverin luo. Kyllähän mä luotan, pojat pärjää, ovat tolkun nuoria. Mutta miten on niin vaikea päästää. Itkenkö mä vain itseäni. Mä en ehkä olekaan enään se universumin siistein tyyppi. Katsotaan perheellä joku leffa ja tilataan pizzat ei välttämättä ole loputtomiin se kiinnostavin vaihtoehto.

Voi mennä päiviä, että mun on annettava vaan olla. Vastaukseksi on riitettävä joo joo, en mä nyt jaksa, älä kysele. Mun pitää oppia olla hiillostamatta. Antaa tilaa kun tarvitaan mutta antaa ymmärtää, että olen paikalla kun tarvitaan. Eipä ole aina helppoa. Eihän se ole helppoa olla nuoruudenkaan kynnyksellä. Tai olla vanhempi.

Osta muroja. Onko mun tilillä rahaa? Monelta tuut? Laitako mun tilille kympin? Sain kokeesta ysin. Tuutko hakeen? Sain plussan hissan tunnilla. Siirsitkö jo? Tuo jotain hyvää. Jos tekstareihin on luottamista niin johonkin äitiäkin vielä tarvitaan.

Jospa nyt kuitenkin kuivaisin kyyneleet ja hiljentäisin pään sisällä soivan maan korvessa kulkevi lapsosen tie -korvamadon.Varmastihan tässä kelvataan leffaseuraksi vielä pitkään. Ja vastahan mun kainaloon kimpsahdettiin koska sä oot vaan paras äiti. Pojilla on varmasti Helsingissä tosi kiva viikonloppu, aurinkoa on luvattu ja scoottaus spotit odottaa reilaajia (mä oon niin skenessä, inessä).

Hauskaa Helsinkiä poikaseni. Olkaa varovaisia mutta pitäkää kivaa. Rakastan eniten.

Oliks sulla mitä?