Känkkäränkkäpäivä

Joku on valkoisen kanin perässä nyt niin hermo kireenä. Turhautunut. Ja levoton. Nämä päällimmäisenä. Kaiken pahan alku ja juuri on viikon liikuntakielto. Ja bonarina on the aika kuukaudesta. Töissä ollut kiirettä ja säätöä ja tuntuu nyt vaan, etten saa aivoja narikkaan ilman hikitreeniä. Perskuta. Mä en saa mitään aikaiseksi. Hohhailen vaan. Ei hyvä.

Jo aamulla töissä tuntu,

että banskuillakin on parasta ennen -päiväys

mennyt vasta mun jälkeen

Ja ruokahaluhan ei ole kadonnut mihinkään. Eihän se koskaan. Kaksi kertaa elämässäni on ollut ajanjaksot jolloin ruokahalu on kadonnut. Mutta muutoin ääntä kohden. Ja tuntuu, että tällä viikolla kun ei ole liikkunut, ai olinhan mä maanantaina vielä treeneissä, niin on paisunut sata kiloa. Vähintään. Ja kaikki voimatkin on kadoksissa. Miu.

Oikeastihan mä en todennäköisesti ole lihonnut - ainakaan sataa kiloa. Ja varmaan pikku breikki treeneistä tekee ihan hyvää. Siitä muuten tulikin vielä mieleen mikä kanssa ärsyttää. Toi CF tunneille ilmoittautumissysteemi. Sä näät ketkä muut reippaat käy tekemässä treeniä ja sä voit katsella niiden tuloksia samalla kun itse makaat sohvalla. Itsesääli on mahtavaa.

Ihan kun olisi pikkuriikkisen olo nyt helpottanut kun sai tähän meuhata. Kotiväelle on aika turha avautua näinkin suurista elämän haasteista. Mutta joskus se kuulkaa on vaan pirun pienestä kiinni kun oikein hormonimyrskyn silmään osuu.

Huuda tuuleen.

Tänään oli muuten nätti päivä. Aurinko sulatteli viimeisiä lumikasoja pihasta ja sai hypätä viimein haravan varteen. Ja jätskii omassa pihassa. I love kevät. Ja huomenna mä pääsen mun rakkaiden, vuosikymmenien takaisten *hitokseen ollaan vanhoja* tyttökamuleiden kanssa mökille. Siinäpä sitä sitten maailma taas paranee. Ja mä niin luulen, että niilläkin on ollut päiviä kun kaikki on vaan ollut niin pilalla.

Miksei Hillakaan

rakasta mamiaaaaa